Äänekosken sankarihauta-alue ja muistomerkki

Suunnitelmat Äänekosken sankarihautausmaan muistomerkistä aloitettiin syyskuun alussa vuonna 1940, kun kirkkoherra Matti A. Mustosen, Majalan koulun opettaja Niilo Leinosen ja kamreeri Matti Vainionpään muodostama väliaikainen patsastoimikunta piti kokouksen Äänekosken Säästöpankilla.

Patsashanke eteni yhteishengen merkeissä. Suolahden Lotta Svärd-järjestön paikallisosasto ja Suolahden sosiaalidemokraattinen naisosasto järjestivät patsasrahaston hyväksi yhteisen juhlan 26.4.1941 Suolahden työväentalossa. Seurakunnan vuoden 1941 talousarvioon varattiin määrärahat sankarivainajien hautapatsasta ja hautausmaan peruskorjausta varten. Kirkkorahastosta varattiin vuodelle 1942 sankarivainajien hautauskustannuksiin yhteensä 35.000 markkaa. (Äänekosken kirkkoneuvoston pöytäkirjat 4.12.1940 ja 25.11.1941) Äänekosken patsashanke kuitenkin viivästyi jatkosodan syttymisen takia. Koko sota-ajan ja vuosia sen jälkeenkin Äänekosken hautausmaalla oli vain valkoisia puuristejä alueelle haudatulle 191 sankarivainajalle.

KUVA 1940-luvun postikortti Raimo Lampisen kokoelmasta. Valokuvaamo Ehder.

Seurakunta perusti 1950-luvun alkupuolella epävirallisen työvaliokunnan muistopatsashanketta edistämään. Työvaliokuntaan kuuluivat kirkkoherra Niilo Katila, majuri Olavi Manninen, työasiamies Aarne Pajunen ja pankinjohtaja Matti Vainionpää. Keväällä 1954 puutarhuri Kauko Malmilaa pyydettiin laatimaan sankarihauta-alueelle istutus- ja parannussuunnitelma.

KUVA Puutarhuri Malmilan istutus- ja parannussuunnitelma.

Vuonna 1956 Äänekoskelle perustettiin uusi patsastoimikunta. Puheenjohtaja Vainionpää selosti asian aikaisempia vaiheita. Seurakunnan sankaripatsasrahastossa oli 500 000 mk. Keskusteltuaan hankkeesta hallintokunta päätti toimia seurakunnan puolesta kirkkokunnan myötävaikutuksella hankkeen alullepanijana ja lähettää kutsut suunnittelukokoukseen Äänekosken kauppalalle, Äänekosken maalaiskunnalle ja Äänekoski Oy:lle. Mukaan kutsuttiin myös järjestöjä ja paikkakuntalaisia. Tärkeimmät järjestelytehtävät annettiin Matti Vainionpäälle ja Aarne Pajuselle.. (Ptk 12.4.1956, Kirkkohallintokunta)

Elokuussa 1956 joukko äänekoskelaisia kokoontui kirkkoherra Niilo Katilan kutsusta ravintola Koskenhoviin. Siellä syntyi päätös ryhtyä välittömästi puuhaamaan sankarihaudalle patsasta. Patsastoimikuntaan tulivat työvaliokunnan jäsenten lisäksi opettaja Kustaa Kamppila, vahtimestari Jaakko Kankainen, rouva Airi Rytsölä ja kunnanjohtaja Väinö Suuronen sekä kolme järjestöjen valitsemaan henkilöä. Patsastoimikunta pyysi luonnokset kuvanveistäjä Hannes Autereelta, Eila Hiltuselta, Lauri Leppäseltä ja Jooseppi Manniselta. Luonnoksista äänestettiin ja eniten ääniä sai kuvanveistäjä Jooseppi Mannisen ehdotus. Taiteilija kuvasi toimittamaansa työtä sanoin: Kätketty aarre – äiti tuijottaa maahan, joka peittää hänen kalleimman aarteensa, ja poika katselee kohti tulevaisuutta, joka uhrien työn ansiosta on kohoava tuleville sukupolville.

KUVA Sankaripatsasluonnokset 1.11.1956. Aarne Vuorisen arkisto. Vanhan Äänekosken kotiseutuyhdistys ry.

Muistomerkkivalinnan jälkeen puutarhuri Eero Haltia pääsi suunnittelemaan sankarihaudan maa-aluetta kilpailussa tulleiden näkökohtien pohjalta. Kirkkopihalle tuotiin Mannilan navetan porakiviä, jotka Martti ja Paavo Tourunen siirsivät hevosen vetämällä kivireellä sankarihaudan alapään tukirakenteiksi.  Kivien avulla hauta-alue oikeni ja tasoittui. Samalla taideteos sai kestävän perustan. Taiteilija Eila Hiltunen oli esittänyt patsaan taakse kolme lipputankoa ja kirkkoon menevän käytävän leventämistä seremonia-aukioksi.

KUVA Sankaripatsaan paljastamis- ja vihkimisjuhlan kutsu. Vanhan Äänekosken Kotiseutuyhdistys ry.

Patsaan paljastustilaisuus oli kirkkopihalla 12.6.1957. Pankinjohtaja Matti Vainionpää piti luovutuspuheen järjestöjen, yksityisten ja yhteisöjen lahjoittajien puolesta. Äänekosken Työväenyhdistyksen torvisoittokunta esiintyi, paikkakunnan mies-, nais- ja kirkkokuorot lauloivat. Soittokunnan säestyksellä lauletun virren jälkeen lippu laskettiin puolitankoon. Sen jälkeen näyttämöohjaaja Toimi Lindberg lausui Vainionpään tilaisuutta varten kirjoittaman runon Kätketty aarre.

Kätketty aarre 

Elämän ihanan aarteen Luojalta lahjaksi saimme. Työtä ja riemua pitkältä maiselta matkalta haimme.

Saimmeko onnesta osamme, ehkäpä hehkuvan hetken, täyttikö surujen summa vain ihmisen vaellusretken.

 Kuulimme äitimme huulilla soivan väkevän virren, sen muisto sulattaa vieläkin sielumme kipeän kirren. 

Päällemme pärskyi nuoruusvuosien laveat laineet. Elämän kareja, kampea kiertää emme me tainneet.

Uusien kotien salvoksen saumoilla kirveet kiikkui. Yhdellä nurkalla kuolema aavistamattamme ilkkui 

mutta me jatkoimme työtämme tehtaissa, pelloilla yhä. Työmme ja elämän aarteemme, velvollisuutemme pyhä, 

antaa on maallemme, antaa rakkaille rannoille näille, antaa se lapsille sinisilmille kiharapäille. 

Työ sekä rakkaus loistonsa luonut on aarteen helmeen, syvimmän onnen: Kun saa kuulla lastensa tenhun ja telmeen.

Keskellä onnea, suloista suvea ihminen säikkyy, ylitse äyräitten elämän murheitten maljasta läikkyy. 

Vaarassa maan ovat rannat ja lapsien keinuvat kehdot, työmme ja peltomme penger ja untemme uinuvat lehdot. 

Ylitse päittemme lyö sodan ankara, sokea rumuus, oi sinä julmuus, määräkö sortua on sinun sumuus. 

Tallella ikuinen totuus: Uskosta uhrista voitto, elämän aarteen lahjasta uuden huomenen koitto.

Keskeltä sotien sauhua kaksi näin sanomaa kaikaa: mielettömyys sekä toinen mi uhmaavi ainaista aikaa:

Kärsiä, uhrata, auttaa. Ajasta aikahan saakka ollut se ihmisen ihana osa on – ikuinen taakka.

Ken ei tuhlannut aarretta, vaan kätki pyyteettömästi, hän tuhatkertaista satoa saa, joka äänettömästi 

kasvava voimassaan, jota lapsemme lapset kiittää, he jotka vuorollansa täällä nyt kyntää, kylvää ja niittää. 

 Kätketty elämän aarre saa vain kuolottomuutta. Siemenkin mullassa maan luo elämän ihmettä uutta. 

Tiet salatuimmat on Luojalla ihmistä johtaessansa, hän yksin kruunulla voittajan seppelöi sankariansa.

 

 

Juhlapuheen piti kenttäpiispa Toivo Laitinen. Hän sanoi: Tämän pyhän pellon äärellä emme voi olla tuntematta kiitollisuutta sitä uhria kohtaan, joka kerran on annettu.  Muistomerkin pystyttäminen on kunniateko noille uhreille. Suomi on maailman ainoa kansa, joka on koonnut sankarinsa omien kotiseutujensa multiin. Pienelle kansalle jokainen poika on rakas ja kallis. Me tarvitsemme näitä kumpuja muistuttamaan annetuista uhreista. Me tarvitsemme nämä paikat keskinäiseen sovintoon ja yhteiseen rakennustyöhön. Tällä paikalla riisutaan epäusko.

   

__________________________________________