Levoton sydän

Kotini muistohyllylle laitettiin keväällä yksi kuva lisää. Sytytän kynttilän ja hiljennyn. Muistan häntä, joka pienen hetken eli ja heitä, jotka kantavat suurinta surua. Rukoilen.

En ole ainoa. Moni muukin rukoilee. Erityisesti me ihmiset rukoilemme silloin, kun on jokin hätä ja huoli. Sydän on levoton. Omat voimat eivät riitä eikä apumme yllä sinne, missä sitä tarvittaisiin. Jumalalta toivotaan helpotusta ahtaaseen olotilaan ja pelkoon. Hänen odotetaan vastaavan kipeisiin kysymyksiimme. Joskus rukous on spontaani huokaisu tai huuto, ”sinne yläkertaan” lähetetty avunpyyntö.

”Sinä olet luonut meidät itsellesi, ja levoton on sydämemme, kunnes se sinussa löytää levon.” Näin kuvasi rukousta 300-400 luvulla elänyt kirkkoisä Augustinus, joka oli aikoinaan varsin levoton nuori mies. Onko tuo levoton sydän meissä ihmisissä syvällä oleva Jumalalle kuuluva alue tai ydin, jonka kautta meitä kutsutaan yhteyteen Luojamme kanssa? Yhteydenottopyyntö voi tulla paitsi hädän hetkellä, myös jonkin iloa ja ihmetystä tuottavan kokemuksen kautta vaikkapa luonnon kauneuden tai koskettavan musiikin äärellä. Kummassakin tilanteessa tuntuu siltä, että aika pysähtyy; eletään ja koetaan vain tätä hetkeä, tuskassa tai ilossa.

Yksi Raamatun mielijakeistani on Johanneksen evankeliumin 14. luvussa Jeesuksen sanat: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” Siitä lupauksesta voi pitää kiinni.

Jaana Sikorski

diakonissa

Jaana Sikorski, diakonissa